tiistai 28. elokuuta 2012

Oral-B TriZone 5000



Olemme jo pitkään käyttäneet perheessämme Oral-B:n sähköhammasharjoja, mutta olemassaolevat alkoivat olla jo vähän vanhoja ja väsyneitä. Siispä olikin iloinen yllätys, kun Buzzador tarjosi maksullisessa kampanjassaan kokeiltavaksi uutta TriZone 5000 -harjaa edulliseen hintaan. (Buzzadorina siis kokeilen itse ja/tai tarjoan kokeiltavaksi erilaisia tuotteita ja palveluja ja kerron niistä eteenpäin.)

Oral-B TriZonessa on uudentyyppinen Triple Zone Brush -teknologia (tahtoo sanoa, että uudenlainen harjapää), joka parantaa harjaustulosta ja mahdollistaa hankalimpienkin takahampaiden ja hammasvälien puhdistuksen. Sarjassa on useita eri malleja: 500, 1000, 3000 ja kokeiltavana oleva 5000. Kaikissa on ladattava, jopa 7-10 vuorokautta kestävä akku ja kaikkiin voi käyttää TriZone-harjaspään lisäksi myös muita Oral-B:n harjoja.

TriZone 5000 on kooltaan hieman suurempi ja painavampi kuin mihin olimme tottuneet aikaisempien Oral-B-harjojemme kanssa. Aivan heti emme päässeet testaamaan itse harjaamista, sillä akku piti ladata (ja se kesti ensimmäisellä kerralla yllättävän kauan), mutta sinä aikana saattoi tutustua laatikon sisältöön ja viritellä mukana olevan Smart Guide -vimpaimen käyttökuntoon.


 
 

Kuten näkyy, TriZone-harjaspää muistuttaa ulkonäöltään tavallista hammasharjaa ja se olikin yllättävin ero aikaisempiin harjaspäihin nähden. Nyt vielä usean viikon käytön jälkeenkin ainakin itse koen tuon harjan vähän isohkoksi ja kömpelöksi, vaikka sen sanotaankin puhdistavan erityisesti takahampaat hyvin. Itselläni takimmaiset poskihampaat ovat ahtaasti ja takana enkä saa leukanivelvaivan takia suutani aivan ammolleen, joten vanhanmallinen pieni pyöreä harja tuntuu edelleenkin jotenkin ulottuvammalta. Mutta muuten harja pesee hyvin!


Harjaan on ohjelmoitu viisi erilaista pesutilaa: päivittäinen puhdistus, syväpuhdistus, hellävarainen puhdistus, kiillotus/valkaisu sekä ikenien hieronta. Peruspuhdistus kestää kaksi minuuttia, jonka jälkeen harja sammuttaa itsensä automaattisesti. Joka hammasneljännekselle on siis varattu aikaa puoli minuuttia, missä välissä harja päästää merkkiäänen ja taukoaa sekunniksi. Tehopuhdistus on hieman rivakamman tuntuinen ja kestää kolme minuuttia. Hellävarainen pesu toimii hieman hitaammalla harjasten heiluttelulla. Kiillotus voi käyttää säännöllisesti tai ajoittain ja hierontatoimintoa tarvittaessa ikenien hierontaan. Hammasharjassa on myös paineentunnistin, joka varoittaa silloin kun harjaspäätä painetaan liian kovaa.

Paras hienous on mukana tuleva Smart Guide -laite, joka on pieni näyttöikkuna. Siinä näkyy käytössä oleva harjausohjelma, harjaukseen käytetty aika sekä sekunteina että suuneljänneksinä sekä hymynaama ja tähtiä, jos harjausohjelma on viety kunnialla loppuun. Motivoi kummasti harjata hampaitaan säädetty aika, kun näkee ajan etenemisen ja ajattelee, että "20 sekuntia vielä"!


Lyhyesti sanottuna Oral-B TriZone on ehkä paras sähköhammasharja, jota olen tähän mennessä käyttänyt. Muita parannuksia en oikeastaan osaa toivoa kuin vähän pienempikokoista harjaspäätä, mutta muuten hampaiden harjaus on nykyään suuri ilo.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Buzzadorkampanja Viaplay



Pääsin joitakin viikkoja sitten mukaan Buzzadorin blogikampanjaan Viaplay-elokuvapalvelusta. Palvelu on käytettävissä sekä pöytätietokoneella Internetin välityksellä että iPadin, iPhonen ja iPod Touchin omalla sovelluksella.

Palvelu tarjoaa jatkuvasti laajenevan valikoiman tv-sarjoja, elokuvia ja urheilua. Tällä hetkellä valikoimaan kuuluu noin 1500 elokuvaa, sata tv-sarjan jaksoa ja NHL:n otteluita. Valittavissa on ilmaisen tutustumiskuukauden jälkeen joko pelkkä tv-paketti, tv+leffapaketti tai tv+leffa+urheilupaketti. Testattavanani oli nyt tv+leffapaketti, jonka normaalihinta on 9,95 € kuukaudessa.

Teknisesti Viaplayhin rekisteröityminen ja palvelun käyttöönotto oli vaivatonta. En kohdannut minkäänlaisia ongelmia tai hankaluuksia sivuille etsiydyttyäni ja elokuvavalikoima oli käytössä saman tien. Koska materiaali latautuu katsottavaksi netin välityksellä, ennakko-odotukseni elokuvien katselun jouhevuudesta ja kuvan laadusta eivät olleet kovin korkealla, mutta täytyy sanoa, että yllätyin iloisesti! Minkäänlaista tökkimistä tai hidastelua ei tullut vastaan ja ainakin oman arvion mukaan kuvanlaatu jopa 46"-televisionäytöllemme piuhan kautta siirrettynä oli kiitettävän hyvä. Kaiken kaikkiaan voin antaa palvelulle kiitettävän arvosanan teknisestä toimivuudesta.

Palvelun sisältöön en olekaan aivan yhtä tyytyväinen. Oli todella vaikeaa löytää elokuvien joukosta ensimmäistäkään testikatsottavaa sillä perusteella, että elokuva olisi sekä kiinnostava että tuore. Käytyäni läpi suunnilleen koko leffalistan erilaisilla hakujärjestyksillä ja kategorioittain voin todeta, että suurin osa elokuvista on joko ikivanhoja ja/tai täysin tuntemattomia ja/tai laadultaan arveluttavia, B- ja C-luokan leffoja ja jatko-osien jatko-osia. Ne muutama laadukkaampi tapaus on jo nähty moneen kertaan tai ne löytyvät omastakin leffahyllystä. Uusimpia ja kiinnostavimpia elokuvia ei palvelusta löydy ja ne jotka löytyvät, ovat erillisellä vuokraelokuvalistalla, mikä tahtoo sanoa, että elokuvan katsominen maksaa lisää.



Tv-sarjapuolella ei tilanne ole sen parempi, minkä lisäksi valikoima on ainakin vielä varsin suppea. Lastenelokuvissa oli ainakin meidän tytölle jonkun verran valinnanvaraa ja jokunen Barbie-leffa tulikin katseltua, mutta laadukkaammat ja uudemmat elokuvat joko loistivat poissaolollaan tai niitä ei ollut puhuttu suomeksi, mikä vielä viisivuotiaalle on kyllä ihan ehdoton juttu. Sääli, jäi sitten hauskanoloinen haipiirretty katsomatta.

Kokonaisuutena voin todeta, että palvelu on kyllä toimiva ja ideana erinomainen. Voisin hyvinkin harkita elokuvien vuokraamista tällä tavalla, jos tarjolla olisi yhtä laaja ja ajankohtainen valikoima kuin videovuokraamoissa, sillä olen laiska lähtemään ja äkillinen leffankatsomishimo voi iskeä yllättäen. Tällaisenaan palvelulla ei ole minulle sisällöllisesti tarpeeksi tarjottavaa enkä voi kuvitella maksavani kuukausimaksun lisäksi vielä ekstraa siitä, että saan katsoa ne uusista uusimmat leffat, jotka saan myös videovuokraamosta ilman erillisiä kuukausimaksuja.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Tiedossa leffoja ja puhtaat hampaat




Pitkästä aikaa elämää täälläkin. Buzzador muisti taas kahdella kampanjalla, joihin pääsin mukaan molempiin! Tällä kertaa kyseessä ei ole tavanomainen tuotenäytteiden jakelu, vaan aineettoman ja vähän aineellisemman hyödykkeen testaus. :)

Viaplay on netin välityksellä toimiva pohjoismainen on-demand-verkkopalvelu, joka tarjoaa tilaajille elokuvia, urheilua ja tv-sarjoja tietokoneen tai muun sopivan masiinan, kuten iPadin tai iPhonen välityksellä. Tätä palvelua pääsen nyt testaamaan kahden kuukauden ajan ja tulen raportoimaan, onko siitä mihinkään.

Sain tilata Buzzadorin kautta myös Oral-B:n uutuussähköhammasharjan Oral-B TriZone 5000 erittäin edulliseen hintaan ja jahka masiina saapuu, saanee purukalustokin uutta säihkettä.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Mmmmansikkaa...

Pitkän hiljaiselon jälkeen voin vihdoinkin sanoa kokeilleeni jotakin uutta (ja muistan myös kirjoittaa siitä). Sunnuntain pikainen kauppareissu sortui pahasti herkkuihin ja vielä viime hetkellä ennen kassajonoa silmään osui vielä namuhyllyn päädyssä Fazerin uutuussuklaa, mansikka-vanilja.



Periaatteessa olin hieman epäileväinen mokoman makuyhdistelmän suhteen, sillä mansikka ja suklaa yhdessä nimenomaan suklaatuotteena eivät ole välttämättä ihan ykkösenä lempimakujeni listalla. Mutta kaikkea pitää kokeilla! Ja olipas mukavan positiivinen kokemus. Jo käärepaperia avatessa esiin pompahti esiin levyn kääntöpuoli, joka pullisteli mansikoiden paljoudesta. Piti oikein tutkailla, missä muodossa ne mansikat mukana ovatkaan. Ilokseni ne ovat reiluina paloina ja vielä ns. kylmäkuivattuina, mikä tarkoittaa samalla sitä, että ne ovat ensinnäkin ihan sellaisenaan, ilman mitään keinotekoisenkaltaisia aromeja, ja toisekseen suutuntuma on mukavan rapsakka eikä sitkeä, kuten kuivatuissa marjoissa yleensä.

Maku oli mukavan pyöreä ja miedon mansikkainen. Mansikat olivat odotetusti sellaisia suussasulavan rapeita ja höhhöisiä ja vaikka niitä oli runsaasti, tunsin silti syöväni suklaata. Mikä on todellakin hyvä asia, koska Fazerin Sininen on maitosuklaiden aatelia. Suklaa on siis pääosassa ja mansikat sopivat mainiosti makuun. Vaniljaa en ehtinyt vielä ihastukseltani pahemmin rekisteröidä, täytyy vissiin syödä vielä yksi rivi... Tähän voisi tulla ihan himo!

Maraboulla on kuulemma myös vastaava suklaalevymaku, joten sekin pitänee testata, mutta uskon, että Maraboun paha suklaa pilaa muuten hyvän idean. Mutta tuskin se niin pahaa on että syömättä jää... :D Ainoa suklaa, joka multa on jäänyt koskaan syömättä, on ollut 80-luvulla vanhempien reissusta tuoma gruusialainen (silloin kun Georgia vielä oli Neuvosto-Gruusia) luumusuklaa.

Ei muuten ole ihan turhaa touhua tämä blogaaminenkaan, sillä osallistuin huhtikuisella Casa di Mama -postauksellani Buzzadorin kyseisen kampanjaan blogikirjoituskilpailuun. Muutama päivä takaperin sähköpostiini oli tipahtanut yllättävä viesti Buzzadorilta - olin voittanut pääpalkinnon kyseisessä skabassa, jonka voittona oli sisustajien himoitsema designesine, Fatboy-säkkituoli! Vähänkö siistiä, tuli tosi hyvä mieli siitä, että on kirjoitustaito vielä hyppysissä! (Tai sitten kisan yleinen taso on ollut tosi heikko... :D) Laitan erillisen blogauksen aiheesta sitten, kun tuo mahtava palkinto löytää luokseni jonain päivänä.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Hauskaa vappua!

Huomisen vappuaaton kunniaksi ajattelin jakaa kanssanne pitkäaikaisen tutkimusprosessini tulokset. Olen empiirisellä metodilla, kokeen lukuisia kertoja toistamalla, pyrkinyt löytämään totuuden. Olen onnistunut.

Olen löytänyt lempparitippaleipämerkkini sekä kaupallisen korjauksen sille surulliselle tosiasialle, etten taaskaan muistanut tehdä simaa itse. Oli kyllä tarkoitus, mutta sitten se taas unohtui - ja kun muistin asian, oli jo liian myöhäistä.


Kössin tilan Kotisima on oikeasti hyvää kunnon simaa, toisin kuin jotkut kaupoista saatavat sima-nimikkeen alla myytävät karmistavat litkut. Rusinat vain puuttuvat - niitähän pitäisi simasta aina löytyä. (Saatte olla eri mieltä, minä tykkään rusinoista. Myös maksalaatikossa.) Olen myös tykännyt Wanhan Porvoon Fabriikin Kotisimasta, sitä nyt ei vain kuvaushetkellä ollut kaapissa.

Tippaleipäfanina olen jo pitkään etsinyt rakenteeltaan ja maultaan oikeanlaista tippaleipää. Tippiksen ideahan menee ihan pilalle, jos se on liian pehmeä ja toisaalta homma voi karata lapasista, jos leipomus ei muuta olekaan kuin röpöä. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on Fazerin tippaleipä, joka on ihan pikkiriikkistä söherrystä täynnä, mikä on jo kuitenkin vähän liikaa. Siitä huolimatta, että minusta tippaleipä pitää syödä niin, että se hajotetaan lautaselle ja mutustellaan pääosin murusina.

Perheleipureiden tippaleivät ovat ehkä kooltaan hieman vaatimattomia, mutta niissä rakenne ja maku kohtaavat minun makuuni optimaalisella tavalla. On rouskittavaa, mutta ei liikaa. Makukin on hyvä, vaikka eihän tippaleipä nyt muutenkaan vuosittaisen juhlakierron leivonnaisista se maukkain ole. Näistä minä kuitenkin pidän, nam nam. Huomenna voisi vielä yhdet satsit ostaa, ettei joudu olemaan vappuna ilman, kun jo ennakkoonkin on tullut herkuteltua.

Iloista vappua siis kaikille, pistäkäähän skumpat kylmään ja jos Turussa olette, nähdään Taidemuseonmäellä huomenna. Heh.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Tyttöjen juttuja

Elämässä tapahtuu pieniä ihmeitä harva se päivä. Tänään aamulla tulin taas ajatelleeksi, että yksi niistä yleisimmistä ja silti yllättävimmistä on se ihme, joka muuttaa peilistä katsovan mörön edustuskelpoiseksi naiseksi...

En ole niitä naisia, jotka viettävät aamuisin tunnin peilin edessä loihtimassa kasvoilleen topakkaa sotamaalausta, mutta toisaalta en myöskään ole mikään luonnonlapsi, joka meikittä maailmalla kulkisi. Minulle meikkaaminen on huolittelua, siistiytymistä siinä missä puhtaiden vaatteiden päälle pukeminenkin. Siispä käytän siihen aikaa (hieman) ja rahaa (ajoittain aika paljon).

Rahaa meni tänään aika paljon. On käsittämätöntä, miten kaikissa tällaisissa henkilökohtaisen hygienian tuotteissa pätee se hämmentävä luonnonlaki: kaikki loppuu samaan aikaan. Tällä hetkellä minulla vetävät viimeisiään sekä meikkivoiteen käytössäni korvannut mineraalipuuteri sekä tummien silmänalusien ja muiden ihon pienten virheiden peittämiseen soveltuva tuote.


Tämä reissu Skanssin Kicksiin ei siis tullut halvaksi. Mutta en kyllä enää suostu tinkimään näistä tuotteista, olen niin tykästynyt bareMineralsin tuotteisiin. Puuterimainen SPF 15 Foundation tasoittaa ihon värin nätisti ja meikki kestää arkisen työpäivän melko lailla paikkailematta. Ellei nyt sitten tahdo vähän välillä sipaista kiiltoa pois. Tummat silmänaluset puolestaan kirkastuvat mukavasti parilla hipaisulla Eye Brightener -tuotetta, joka siis on monikäyttöinen ja toimii myös peitevärinä. Itse en päiväkäytössä jaksa raahata mukana tuota isompaa purkkia puuteria, joten tämä pienemmässä purkissa oleva monikäyttötuote on itselläni se paikkailutuote, joka kulkee aina laukussa mukana. 

Tällaisena Lumikki-tyyppisenä yksilönä (tummat hiukset, kalpea iho lähes ympäri vuoden) olen löytänyt Kicksin osaavien myyjien avustuksella itselleni sopivat sävyt (Fairly Light ja Well-Rested) ja voin sanoa, että hintansa väärtejä ovat. Joskin silti oli kyllä kivaa, että minulla oli käyttää ostosten loppusummaa pienentämään pari Kicksin kantisalennuskuponkia. Säästi siinä kuitenkin ihan selvästi. Joskus voisi kyllä itse asiassa kokeilla nettitilaamista, nyt kun nämä sävyt ovat tiedossa. Tuo linkkaamani sivusto ainakin tarjoaa tuotteita selvästi edullisemmin kuin suomalaiset myymälät (tuotteita on myynnissä ainakin Kicks-liikkeissä ja Turussa Wikkellä, muista Sokoksista en tiedä).

Toisin sanoen, jos haluaa kokeilla laadukasta mineraalimeikkiä, tähän brändiin kannattaa tutustua. Uskon, että pettymyksiä ei tule. Muistaa vaan ostaa saman tien kunnon kabukin samalla, että saa Foundation-meikin levitettyä oikein. Tätä ei millään sienellä naamaan läästitä. BareMineralsin omassa tuotelinjassa on myös hyviä siveltimiä - joskin nekin ovat kyllä hippasen suolaisen hintaisia. Joten siinä ehkä voi tehdä vähän hinta- ja laatuvertailua muidenkin tuotteiden kanssa. Itse olen tykännyt nysävartisesta tämän tuotesarjan kabukistani oikeinkin paljon. Kätsy, pieni ja pehmeä. Peitevärin levittämiseen voi samalla hankkia pienemmän siveltimen - neuvovat varmasti tarvittaessa tuolla myymälöissäkin.

Olipas tämä nyt tosi tyttömäinen merkintä. No, ei se mitään, pitää sitä sorttiakin joskus. Hih. Seuraavaksi jotain muuta. Tulipahan ainakin hetken hiljaisuus blogirintamalla murrettua. 

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Casa di Mama - pizzaa mamman keittiöstä



Happy birthday to meeee! Viikonloppu on ollut yhtä juhlaa ja tänään juhlistin synttäreitäni hyvässä seurassa ystävien kanssa. Tarjoiluna oli tietysti suolapalana Dr Oetkerin Casa di Mama -pizzoja Buzzadorin malliin. Osui siis todella loistavaan saumaan tämä buzzaus, kun pääsin buzzaamaan lempipizzojani kamuille ja sain kemuille tarjottavat samalla vaivalla. Kiitos siis osallistumisesta ja makutuomaroinnista arvon vieraat: kanssablogaaja Johanna, siippa Jani, Kirsi, Mikko ja Eve!


Pöytä on katettu:


 
Testipizzoina oli alunperin kolme erilaista pizzaa, mutta vieraiden ruokahalu oli kyltymätön, joten nakkasimme uuniin vielä viimeisenkin pakastimessa olevan. Makusteltavina olivat siis Casa di Mama Quattro Formaggi (neljä juustoa), Casa di Mama Trio di Carne (kolmen lihan pizza), Casa di Mama Diavola (tulinen salami ja chilipizza) sekä Casa di Mama Pepperoni Salame (salamia ja jalapenoja). Arviointia helpottamaan olin tekaissut vielä pienoiset lomakkeet, johon kirjata ajatuksia maistelun lomassa ja pippaloiden päätteeksi laskettiin mikä pizza sai parhaat pisteet.

Tää on hyvää!



Testilomakkeeseen sai kirjata omia huomiota ja arvioita pizzoista ja lähes kaikissa kiiteltiin hyvää ja rapsakankuohkeaa pohjaa, mehevyyttä ja mausteisuutta. Yleisesti ottaen pizzoista tykättiin eikä varsinaista inhokkia löytynyt, vaikka makumieltymykset olivatkin testaajilla erilaiset. Eniten mielipiteitä jakoi tulisemmin maustettu Diavola, josta joko tykättiin kovasti tai sitten sitä pidettiin liiankin mausteisena. Yksi huomio oli, että kovin monessa pizzassa oli aika samantapainen, salamiin perustuva täyte. Olisiko enemmänkin täytevaihtoehtoja saatavana? Itse kaipaisin uutena makuna vaikkapa jotain merellistä täytettä - tonnikalaa, katkarapuja tms. Myös ananasta kaipaili joku. Kaikki testaajat olivat valmiita ostamaan ainakin jotain pizzoista itsekin.



Loppuarvosana laskettiin annettujen arvosanojen (skaalalla 1-5) keskiarvosta ja voittajaksi selviytyi selkeästi juusto pizza Quattro Formaggi. Loppupisteet jakautuivat seuraavasti:
  1. Quattro Formaggi 4,3 pistettä
  2. Pepperoni-Salame 4,2 pistettä
  3. Trio di Carne 4 pistettä
  4. Diavolo 3,3 pistettä
Huomattavaa on, että viimeiseksi tullutkin sai huippupisteitä, mutta se myös jakoi mielipiteitä eniten.

Tätä maistellaan meidän perheessä toistekin!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Casa di Mama -varaslähtö



Viikonlopun ohjelmassa on siis pizzanmaistelua Buzzadorina! Onneksi muiden ruokaostosten ohella paikallisesta marketista löytyi täysi valikoima Dr Oetkerin Casa di Mama -pakastepizzoja, joita sitten ostin pakastimen täyteen. Tavallisesti emme käytä mitään valmisruokia, vaan kokkaamme mieluummin itse, alusta loppuun - myös pizzat. Casa di Maman kohdalla saatan kuitenkin tehdä poikkeuksen, kun on kiire tai ei viitsi itse vääntää mitään iltapalaa. Se maistuu yhtä hyvältä kuin itse paistettu ja rapean, uunissa kohoavan pohjan ja maukkaan tomaattikastikkeen yhdistelmä on todella onnistunut.
Casa di Mama -makuvaihtoehdot
Casa di Mama Deluxe
Deluxe on ylellisen runsastäytteinen makuelämys. Mukana pizzassa on pepperoni-salamia, värikkäitä paprikoita ja tuoreita herkkusieniä täyteläisen tomaattikastikkeen ja runsaan juuston kera.
Casa di Mama Trio di Carne
Trio di Carne on kolmen lihan muhkea suosikkimaku. Tätä pizzaa maustaa pepperoni-salami, jauheliha-pullat ja kinkku täyteläisen tomaattikastikkeen ja runsaan juuston lisäksi.
Casa di Mama Diavola
Diavola on tulisen vahva ja miehekkään sipulinen pizza. Siinä maistuvat calabrese-salami, punaiset chilipaprikat sekä mausteinen tomaattikastike. Pizzan kruunaa runsas juustokerros.
Casa di Mama Pepperoni-Salame
Pepperoni-Salame on tuhti ja tulinen pizza. Sen täytteenä on reilusti maukasta tomaattikastiketta, herkullista pepperoni-salamia ja vihreitä chilipaprikoita. Päällimmäisenä pizzassa on Mozzarella- ja Edam-juustoa.
Casa di Mama Quattro Formaggi
Quattro Formaggi –pizzassa yhdistyy neljä mehevää juustoa: Edam-, Mozzarella-, Emmental- ja sinihomejuusto. Pizzan pohjalla on lisäksi reilusti täyteläistä tomaattikastiketta.


Casa di Mama Mozzarella-Pesto
Mozzarella-Pesto maistuu aidosti Italialalle. Pizzan täytteenä on mehevää Mozzarellaa maistuvan pestokastikkeen ja punasipulin kera.

Huomenna on tarkoitus ottaa muutama maku tarkempaan syyniin ystävien kanssa synttärikahvittelun lomassa, mutta emme malttaneet olla arvioimatta yhtä pizzaa iltapalana. Maisteltavaksi valikoitui Deluxe, joka pitää sisällään salamia, paprikaa ja herkkusieniä. Ensivaikutelma oli värikäs:

Mutta maininta herkkusienistä oli hieman huvittava, sieniviipaleita kun oli huimat kaksi kappaletta... Kiertoilmauunissa pizzapohja kohosi komeasti ja paistui herkullisen rapeaksi. Eikun syömään!

Pohja maistui yhtä hyvältä kuin näyttikin, samoin tomaattikastike. Päälliset olivat mielestämme onnistuneet ja maistoimme myös pakkauksessa mainitun vivahduksen fenkolia, mitä emme olleet ennen pystyneet nimeämään. Paprikaa oli mukavan runsaasti ja se oli pysynyt rapeana. Tämä pizzamaku on yksi omista suosikeistani!
Maistuisiko?

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Pizzaa buzzaamaan

Jee, pääsin mukaan seuraavaan Buzzador-kampanjaani buzzamaan Casa di Mama -pakastepizzoja! Nämä pizzat ovat lemppareitani pakastepizzoista muutenkin, joten helppo on kehua ja buzzata. :) Pizzoja pääseekin maistelemaan pikapuoliin omilla pienimuotoisilla synttärikemuillani, joten buzzausraporttia seuraa sitten viikonloppuna...



Ja jos nyt kiinnostuit buzzamisesta, käy toki tutustumassa Buzzadoriin ja rekisteröidy mukaan!

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Kohti jäätelökesää!

Aurinko paistaa, takatalvi alkaa näyttää ainakin jokseenkin turvallisesti taaksejääneeltä elämältä. Pääsiäisen herkkuvuoret ovat pienentyneet, kun munat, puput ja lampaat on popsittu parempiin suihin mitä moninaisemmissa muodoissa. Kaiken tämän möhötyksen (olen kyllä käynyt lenkilläkin!) ohessa mieleeni juolahti tuossa lauantaina, että huhtikuun alkuhan on ihan viimeinen ajankohta aloittaa valmistautuminen jäätelökesään.

Ai että. Uudet jäätelömaut ovat jokakeväinen kauppareissun piriste, joskin pakko on myöntää, että joskus pitää vähän harjoittaa itsekuria ja jättää osa jätskeistä kylmäaltaaseen. On hieman hankala yhtälö yrittää samaan aikaan viilata vielä pikkuisen painoa pois ja testailla uusia jätskimakuja... No, en ota kumpaakaan puuhaa liian vakavasti, joten eiköhän tänäkin keväänä taas jokunen uusi lemppari löydy.

Yksi ehdokas saattaa olla Valion uusi Aino, vadelma-vanilja-macadamia. Tarkalleen ottaen tämähän on siis Aino& -maku, tuollainen vähän ehkä enemmän luksusjäätelö. Tai anteeksi, termihän on kai "Premium-jäätelö".


Purkin kyljessä sanotaan, että tämän jäätelöreseptin on kehittänyt julkkiskokki Hans Välimäki. Kuvaa mielestäni nykyistä ruokamaailmaa aika hyvin, että jopa jäätelölle täytyy nimetä oma reseptinikkarinsa. Samapa tuo kai olisi, kuka ainekset kokoon on ensimmäistä kertaa pistänyt, mutta tällä näppärällä pikkukikalla saadaan ehkä jäätelöön vielä ripaus lisäluksusta - Michelin-tähtimiehen taianomainen aura. Äksyn kokkimestarin sisällä sykkii pehmeä vadelmasydän, siltähän tämä näyttäisi.

Hyvältä tämä jätski kahvin kanssa maistuu. Ei se ehkä ole luonteeltaan vahvin tai makumaailmaltaan yllättävin valinta keväiseen nautiskeluun, mutta eipä toisaalta tule pettymyksiäkään. Vanilja ja vadelma ovat jotakuinkin varma pari ja pähkinänmuruset tuovat mukavaa tekstuuria suutuntumaan. Nam, nam.

Muutamia miinuksia tulee mieleen kuitenkin. Ensinnäkin pakkaus on pieni. Tästä ei kovin monelle kaverille riitä, mutta jos tarvitsee sydänsuruihin jotain yksin paketista kauhottavaa, tämä on siihen tarkoitukseen sopivampi yksikkö. Tai ehkä tämä vaaleanpunaisen värimaailmansa puolesta sopisi paremmin siihen hetkeen, kun on juuri rakastunut ja ihkuilee uutta ihmistä elämässään. (Ja syy, miksi jäätelöä söisi yksin olisi vaikkapa se, että onnistuneet treffit ovat juuri ohi ja niiden jälkilämmössä haluaisi vielä lisätä onneen annoksen sokeria?) Realistisemmin ajateltuna, itse syön tämän (yksin!) kolmella tai neljällä kerralla, riippuen vähän jäätelöhimon asteesta. Heh. 

Toinen miinus tulee siitä, että tämäkään jäätelö ei ole laktoositon. Minä en suoraan sanottuna oikein ymmärrä, miksi niin harva jäätelömaku pääsee laktoosittomana markkinoille. Kun kuitenkin näistä Aino& -premiumjäätelöistäkin löytyy laktoositon versio, Kuningatar. Mutta jos minä en halua syödä vain kuningatarhillolla maustettua jäätelöä? No, minä toki ratkon ongelman nappaamalla pari laktaasitablettia nassuun ennen jäätelöannoksen nauttimista ja syön sitten ihan tasan mitä jäätelömakua tahansa, mutta olen periaatteesta vähän sitä mieltä, että meitä intolerantikkoja kyllä sorsitaan.



Kolmas miinus ei oikeastaan liity mitenkään tuotteeseen vaan sen markkinointiin. Näiden uusien jäätelöiden kadunvarsimainokset ovat upeita (vaalea jätskijoutsen ja kinuskikotka ovat aika herkullisen näköisiä), mutta en kerta kaikkiaan jaksa Aino-brändin "tekokalevalaista" runomittaa. "Jäätelö iki-ihana". Argh. Miksi pitää kikkailla sanajärjestyksen kanssa, ihan turhaan? Minusta se ei tee tuotteesta yhtään sen suomalaisempaa tai kansallismytologisesti kiinnostavampaa, jos sattumanvaraiset mainoslauseet ovat vieläkin sattumanvaraisemmin runomittaisia. No, minä nyt toisaalta olenkin tällainen pilkunviilaajanipo. Ammattitauti, jossain määrin.

Kuten jälkimmäisestä kuvasta näkyy, paketti on kuitenkin tyhjentynyt ihan luonnikkaasti. Illaksi on vielä pieni herkkuhetki luvassa, mutta seuraavaksi taidan testata Aino-maun, jossa on yhdistetty suolainen kinuskikastike ja macadamiapähkinät vaniljakermajäätelöön. Antaa jäätelökesän tulla, minä olen testivalmis!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Aina ei voi onnistua

Monet teistä varmasti tietävät jopa omasta kokemuksesta, että tämän valtakunnan kaikki vaahtosammutinta korkeammat ja äänestysikää nuoremmat taatiaiset myyvät jos jonkin sortin roipetta rahoittaakseen harrastuksiaan ja köyhien kuntien säästölistalle nakkaamia opintoretkiä. On sukkaa, on suklaata. Keksiä ja kahvileipää, paperia toilettiin ja tiskipöydälle. Tiedätte kuvion. Sukulaiset ja naapurit ostavat kiusaantuneesta velvollisuudentunteesta, jotta tenavat saavat edes kerran elämässään lähteä jalkapallotreeneihin Tanskaan.

Näiden tuotteiden markkinointi on yleensä aika simppeliä. Koululle (tai harrastuksen valmennustaholle) tulee postitse esite ja tilausläystäke. "Tilatkaa tästä, myykää mummolle." Ja mikäs siinä, kyllähän sitä nyt jonkun namulaatikon tai piparipaketin voi joskus hädissään ostaa. Onhan niissä sokeria. Vähän ehkä ovat hinnaltaan yläkanttiin, mutta menee se sentään hyvään tarkoitukseen.

Mutta tässäkin voi mennä fataalisti pieleen - tuotesuunnittelu ja hinnoittelu eivät ole helppoja nakkeja. 

Ihmettelin viime perjantaina töissä huoneeni pöydälle ilmestynyttä laatikkoa. Kaksi pakettia servettejä, isossa pahvipakkauksessa. Ei selitystä, ei tarralapulla huomautusta kuka laatikon työpisteeseeni oli kiikuttanut. Tuumin, että kunnes saan varmistettua epäilykseni (ts. kysyttyä kollegalta, että hänkö se oli), annan pakkauksen olla ihan rauhassa vaan, muutamastakin syystä.

Ensinnäkin. Tarkastellaanpa laatikon ulkomuotoa. Yksi kieltä näyttävä, toinen vähän hilpeämpi taapero. Lupaukset antaa "Iloa Turvallisuutta Empatiaa lapsille ja nuorille" sekä toimittaa 5 euroa jokaisesta pakkauksesta "tuotetta myyvän ryhmän toiminnan tukemiseen, yhteisöllisyyden tukemiseen, yhteisöllisyyden lisäämiseen, kiusaamisen ja väkivallan torjuntaan" kuulostavat kauniilta, mutta...

Katse siirtyy laatikon vasempaan alakulmaan, jossa pörhistelee keijulogo, jonka on suunnitellut eräskin Maia R. Logossa anatomisesti omituinen keijupimatsu keekoilee kehnolaatuisena piirroksena, ei mikään ykköshoukutin, siis.

Laatikko on saada huutia viimeistään siinä vaiheessa, kun katse eksyy sinne, minne keijukeekoilijakaan ei tohdi katsoa. Oikeaan alakulmaan. Hintalappuun. 18 euroa! Kahdeksantoista euroa! Voi herran pieksut sentään. Ette kai ole tosissanne?



Kaksi pakkausta (yhteensä luultavasti 40 servettiä) valkoisia peruspaperiservettejä, joihin on painettu jopa piirrosjälkeäkin huonolaatuisemmin pakkauksen kannessa ilakoiva siipipirkko sekä nettiosoite keijuenergia.fi, maksaa siis 18 talouskriisiytyneen euron verran. Pikalaskulla se tekee 45 senttiä per paperiservetti. Vastaavalla kokonaishinnalla (18 e) saisin (jälleen pienen laskutoimituksen jälkeen) ruotsalaisesta miestenpelotteluliikkeestä Ikeasta karkeasti arvioituna 950 lautasliinaa, sillä mokomat länsinaapurit eivät kehtaa pyytää 50 lautasliinasta 95 senttiä enempää hintaa.

Veikkaan, että näitä myymällä yksikään alakoululuokka tai junnupallojoukkue ei tule matkustamaan yhtään minnekään. Ei edes yhtä pysäkinväliä Turun paikallisliikenteessä. 

Minä jätin laatikon pöydälle viikonlopuksi ja uskalsin koskea siihen vasta, kun sain kollegalta vahvistuksen, että hän ne oli jostain saanut (joku yrittää, raasu, epätoivon vimmalla päästä eroon varastollisesta näitä) ja mitään ne eivät nyt maksaisi. Huhhuh. Haluaako joku rumia keijulautasliinoja? Täältä saisi...

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Tuli jano

Olen aivan heikkona Brämhultsin mehuihin. Erityisesti vadelmamehu sekä mansikka-limemehu eivät kaapissa yleensä niin pitkään kestä, että niitä ehtisi kuvata. Tällä kertaa nappasin otoksen heti ensimmäisen lasillisen yhteydessä, että ei taas olisi vain tyhjää pulloa kohteena.



Mehut ovat ihanan raikkaita ja lasken ne hieman sellaiseen "guilty pleasure" -kategoriaan, koska eiväthän ne ihan halvimmasta päästä ole ja jotenkin noin hyvän pitää olla jotenkin syntistä, kai. Tai höh, eikä mitä, terveellisemmästä päästä herkkujahan ne ovat. Eikö vain?

Ilokseni mehuja saa nykyään jo muualtakin kuin Stockan Herkusta, esimerkiksi ihan Sittaristakin. Tosin lähisittarissa ei ole tuota mansikka-lime -versiota, snif, mutta vadelmamehua saa litran purkissa. Nam nam! Jos tuota mansikkaisempaa versiota haluan, kipitän yleensä juuri Stockalle (litran pullot!) tai Wikkelle, josta yleensä löytyy pikkupulloja.

Eilen ei löytynyt. Yhyy! Olin juuri tulossa kuntosalilta (ensimmäiset treenit kuuden viikon sairastelun jälkeen, huh) ja huomasin, että bussini meni juuri ohitseni ja seuraavan lähtöön oli reilu vartti aikaa. En ajatellut tönöttää jäätymässä pysäkillä vaan mieleen iskeytyi heti himotus: mansikka-limemehu! Siispä kipin kapin Wiklundin ruokakauppaan ja mehuhyllylle. Miten katkera olikaan pettymys, kun sitä ei hyllystä löytynyt. Piti tyytyä mangon ja ananaksen makuiseen smoothieen, joka kyllä on sekin oikein hyvää. Kulautin sen kurkkuuni kerralla, oiva palautusjuoma.

Elämässä on oltava tällaisia pieniä iloja, kuten Brämhultsin herkkumehut. Toinen on valmiiksi vaahtoava käsisaippua, mutta se on sitten eri tarina.

Ai niin, pinkit farkut on testattu ja käytössä vinkeiksi todettu. Palaute on töissä ollut kollegojen suunnalta positiivista, joten ehkäpä näissä kehtaa kulkea. Ja koska Tytti on niin kovasti kinunnut, ohessa olisi sitten todiste.


Voin sanoa, että oli pientä säätöä saada kuva aikaiseksi. Mutta tulipahan väkerrettyä kunnolla kameran jalustan ja erikoissäätöjen kanssa - oppitunti oli hyödyllinen. Suuri apu oli 600D:n kääntyvä näyttö, joka sentään antoi hieman osviittaa siitä, mihin kohtaan keittiötä pitäisi mötkähtää, että osuisi osapuilleen kuvaan. No, jalat eivät mahtuneet, mutta kun jalassa ei ollut makeita popoja, samapa tuo.

Tuossa siis Espritin farkut, Espritin valkoinen t-paita ja b-youngin neulepusero. Ja Snön korut! Tuo tyyppi, joka niitä päällään kantaa on jotenkin epämääräinen, mutta minkäs teet. Ei ole kameran vika, jos naama on vino. Hihi.

Snö och andra vårtecken

Kesä tulee, tai ainakin kesäaika. Yleensä se ei ole aiheuttanut meikälikalle sen kummempia ponnistuksia ja sunnuntaiaamu menikin jokseenkin normaaliaikataululla. Vaan liekö ollut liikaa sunnuntaiaktiviteettia tai liikaa kahvia liian myöhään, kun seuraavana yönä ei uni tullutkaan ja maanantaiaamun herääminen oli yhtä tuskaa. Aamupäivän aikana oli tarkoitus hoidella asioita kaupungilla ennen töihinmenoa, mutta jokin laskutoimitus naksahti päässäni vikaan ja huomasin vasta jo bussissa istuessani, että olin matkalla keskustaan tunnin etuajassa....

On vaarallista jättää nainen kaupungille luppoaikaa viettämään ja vaikka sinänsä olin itse parin työpuseron tarpeessa, päädyin ostamaan sen sijaan muutaman vaatekappaleen tyttärelle. Haloo Halonen, mikä avaamisaika klo 10 muka on? Pitäkää vaatteenne, jos ette edes avaa liikettänne silloin kun ihmiset ovat liikkeellä! Kännykkä sai uuden suojakuoren, johon vihdoinkin olen tyytyväinen (se on sekä kimaltava että kumisen nihkeä eikä tarvitse niin paljon pelätä puhelimen pudottamista).

Loppumetreillä löysin itseni taas kerran notkumasta Stockan koruosastolta ja tällä kertaa mukaan tarttui jo pariin otteeseen hypistelemäni Snön kaulakoru. Oikeastaan vähän pitempi riipusmallinen ketju olisi ollut vielä enemmän tyyliäni, mutta en tykännyt yhtään rumasta intiaaninpään rumentamasta lantista, joka roikkui riipuksissa muuten ihanien helmien ja kristallien kaverina. Vaan on tämä lyhyempikin ihku.

 



Kevään muista merkeistä sen verran, että se epävireinen mustarastas, joka kiekuu ammuvainaan nuotilla ikkunamme takana klo 5 aamulla, voisi siirtyä vaikka tuonne valtatien toiselle puolelle. Sen sijaan voisin vaikka vannoa, että kuulin jo peipposen tänä aamuna etupihalla käväistessäni! Eilisillan raikas sade tuoksui aivan kesältä ja pihanurmikosta puskee jotain jännittävää uutta vihreää. Ovenpielen pikku auringot eivät ole ottaneet yöpakkasista nokkiinsa ollenkaan.




perjantai 23. maaliskuuta 2012

Pinkeää pinkkiä piristykseksi

Kevät tuo tullessaan tällaiselle vähän vannoutuneemmallekin mustan, tumman violetin ja viininpunaisen ystävälle hingun raikastaa vaatekaapin värivalikoimaa hieman. Kesää kohti sitä haluaa pukeutua värikkäämmin ja iloisemmin, niin perin juurin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Minulle iski muutama päivä sitten himotus hankkia fuksianpunaiset housut. Nyt kun on ollut kaikkien mahdollisten vaateliikkeiden (erityisesti noiden ruotsalaisten ketjukauppojen) mainoksissa kaikenlaisia värikkäitä pöksyjä, jotka siis epäilemättä ovat osa tämän kevään kuuminta katumuotia. Voisihan sitä kai tällainen aikuisempikin lehtorisnainen välillä hieman villiintyä, eikö niin? No, minä en pidä kirkkaanpunaisesta ja vielä vähemmän kirkkaan vihreästä (tai keltaisesta, huh), joten minulle jäi vaihtoehdoksi pohtia pinkin olemusta. Fuksia (tai kirsikka tai mikä nimitys nyt milloinkin kohdalle osuu) olisi minulle hyvä väri, eikä pinkkikään tarpeeksi vahvana sävynä ihan mahdoton kai olisi. Himotus oli syntynyt ja jalostunut konkreettiseksi suunnitelmaksi lähteä pikaisesti katsastamaan muutama vaatekauppa.

Eilen sitten kutsui Skanssi. Se on niin kätevästi kotimatkalla - ja kun samalla piti tehdä apteekkireissu, oli kiva vähän piristää mieltä muuallakin kuin antihistamiinihyllyn ääressä. Siispä marssin Esprit-kauppaan, jonne minulla oli vielä kantistarjouskin, -20% kaikista ostoksista.

Ah, pinkit farkut. En kyllä olisi uskonut sellaisia itselleni ostavani, ikinä. Mutta niinpä vain kevätpöksyt lähtivät kotiin. Olisi siellä ollut sellaiset enemmän fuksianpunaisetkin, mutta niissä oli juuri vääränpituiset lahkeet. Eivät tarpeeksi pitkät ollakseen oikean mittaiset, mutta eivät toisaalta tarpeeksi lyhyet ollakseen oikealla tavalla lyhyet lahkeet. Höh. Ei ole helppoa tällaisella koipeliinilla.

Siispä pinkit. Niissä oli sopivasti lahjetta ja himpulasti räikeää väriä. Nyt kun vielä uskallan pistää ne julkiselle paikalle päälleni, kyllä kevätmieli suorastaan kilahtaa korkeuksiin. Ja ai että, miten olenkaan ajan hermolla, suorastaan muodin aallonharjalla. Hahhah!


Vieläkään ette saa kuvaa vaatteista päälläni, valitan. Tällä kertaa kyse on paitsi laiskuudesta ruveta väkertämään kamerajalustan ja valaistusjuttujen kanssa, myös siitä, että lääkeaineallergia teki minusta pilkullisen, enkä näin ollen ole hyvä t-paitamalli tänään.

Ostin nimittäin pinkkien farkkujen rauhoittavaksi pariksi tummansinisen t-paidan. Ja niiksi päiviksi, jolloin jalkaan eksyvät tavisfarkut, tarvittiin pinkki t-paita. Heh. Kyllä minä nyt olen väriläiskä. Ja tässä teille vielä hassu kuva vaatteista, jotka ovat ihan eri värisiä todellisuudessa ja kahdessa vierekkäisessä kuvassakin. Todellista ammattikuvausta!





Ylemmässä kuvassa farkkujen sävy on oikeampi, tässä vähän käpistelin väritasoja kuvankäsittelyssä. Mutta saahan tuosta vähän ideaa. Varokaa vaan, kun minä tästä kaupungille lähden, en muuten sulaudu seiniin! Täältä tullaan kevät! 

Kesämekkoja!

Onpas jännää, pian menee 1000 sivulatauksen raja rikki! Lukeeko tätä blogia kukaan muu kuin me kaksi blogaajaa itse? Ilmiantakaapa itsenne, arvon lukijat tai satunnaiset vierailijat, kommentoida voi joko Google- tai Facebook-tunnistautumisella tai ihan anonyymistikin!

Kevät kutkuttelee jo varpaita (tai ainakin katupöly kurkkua) ja ajatukset karkaavat kesälaitumille, kun aurinko paistelee ja lämpötila alkaa olla mukavan keväinen. Posti toi eilen tullessaan lisää kesäisiä ajatuksia, kun tytölle tilaamani kesämekot lastenvaatteiden nettikauppa Riemulista saapuivat. Veikkaanpa, että näistä värikkäistä ihanuuksista tulee kesän lempimekot! Laatu on jo ennestään hyväksi havaittua jämäkkää luomupuuvillatrikoota ja valmistaja on ruotsalainen Duns. Kuva-aiheina molemmat tytön lempparit, hait ja perhoset.






Ihanaa kun haiaiheisia vaatteita saa muutenkin kuin synkkinä ja aggressiivisina poikakuoseina! Samat iloiset hait ja valaat seikkailevat myös t-paidassa. Näissä on kiva mennä taas Sealifeen katselemaan mereneläviä.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

3+1 = kengät

Myönnän, olen tunneshoppailija. Aamuiset "neuvottelut" änkyrän nelivuotiaan kanssa nostivat verenpainetta sen verran, että poikkesin lauhduttelemaan fiiliksiä Sokoksen juuri alkaneille 3+1 -päiville bussienvaihdon välillä. Tein pohjasta risoihin talvipopoihin kyllästyneenä elämäni ehkä nopeimmat kenkäkaupat ja aion köpötellä kevään näillä Gaboreilla:


Päältä ja sisältä ihanan pehmoista nahkaa ja huippumukavat jalassa. Ostan yleensä aina tylsästi mustia kenkiä, mutta nyt jotenkin tämä mudansävy puhutteli ja näyttää sitä paitsi tosi mageelta, eikös vaan? Täytyy vaan vielä ostaa puteli suojasuihketta, ennen kuin lähden näitä testailemaan tuonne kevätkuraan ja pölyyn.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Vigo-testaajat, hoi!

Vielä sellaista piti sanomani, että ne teistä lukijoista, jotka olette saaneet minulta Vigo-purkkaa testaukseen, pistäkäähän minulle kommenttia tuotteista jotain kautta mahdollisimman pian. Minun on viikonlopun aikana kirjoitettava loppuraportti kampanjasta.


Elämää etsimen läpi

Kärvistelen kotona sairaslomalla aivan käsittämättömässä kuumetaudissa, mutta hetkellisesti kaikki mahdolliset lääkkeet, joita olen nappaillut, ovat auttaneet ja kykenen istumaan pystyasennossa hetken. Oujee. Pienistä asioista sitä voi olla iloinen. Joskin vielä iloisempi olisin, jos ei enää tarvitsisi sairastaa, onhan tätä jo riittänyt.

Mutta koska on taas jo monta päivää tehnyt mieli kirjoittaa jotain, nyt ajattelin istahtaa vouhkaamaan hetkeksi kamerajutuista.

Olen aina valokuvannut. Ensimmäinen kamerani oli vanha Konica, jonka sain talonmies-isoisältäni (silloin kun talkkareita vielä oli, hän oli sellainen Lahdessa). Hän oli muistaakseni löytänyt kameran jostain roskiksesta ja toimitti sen sitten minulle. En minä sitä oikein osannut käyttää, olin ala-asteikäinen, mutta nyt olen kyllä miettinyt, että se pitäisi löytää jostain. Ei se mikään järjestelmäkamera ollut, mutta oli siinä jotain säätöjä ja sai sillä kuvattua hevosia. Niitä minä pääasiassa kuvasin koko lapsuuteni ja teinivuoteni. Se tavallinen tarina, siis.

Yläkoulun seiskaluokkalaisena voitin piirustuskilpailussa toisen Konicani, se oli sellainen oikein muovikuorinen pokkari, joka palveli minua pitkään ja hartaasti, jopa vaihtarivuoteni ajan. Käsittämätön laite. Ei mitään järin suuria säätömahdollisuuksia, simppeli kuin mikä. Mutta niin minä vain kuvasin sillä (hevosia ja toisaalta esimerkiksi Yellowstonen maisemia) monen monta vuotta, kunnes siirryin Canon-kuvaajaksi.

Ensimmäinen Canon-kamerani oli kummisetäni vanha, lievästi sanottuna erikoisenmallinen Canon Epica Caption. Tuollainen:

Merkillinen tötterö, jota puolet ihmisistä luuli videokameraksi. Kuvasin tällä muistaakseni ensimmäiset otokseni aivan ihkaensimmäisessä Tall Ships Race -tapahtumassa Turussa, olikohan se sitten vuosi 1996. Tämän kameran erikoisuus oli mahdollisuus lisätä kuviin kuvatekstejä (uu!), kuten joku "Happy Birthday" tai jotain muuta yhtä hyödyllistä. Olisikohan valinnanvaraa ollut neljän tai viiden "captionin" verran. En muista käyttäneeni mahdollisuutta koskaan, mutta kameran toimintaan olin erittäin tyytyväinen monen vuoden ajan.

Tarkalleen ottaen taisin kuvata tällä kameralla siihen asti, että vuoden 2006 jouluna ostin ensimmäisen digipokkarini, Canon PowerShot A540:n. (Jonka muuten myin juuri viime viikolla Huuto.netissä, sain siitä peräti 26e. Oujea.)

Näppärä pikku kamera, täytyy sanoa. Kuvasin tällä mm. vuoden 2007 kesäreissun Lontooseen ja Walesiin. Ihan olin tyytyväinen tuloksiin. Mutta vähitellen alkoi hiipiä mieleen ajatus siitä, että josko olisikin mukava viedä tätä harrastusta vähän pidemmälle. Aloin tuumia, että kyllähän sitä sentään pitäisi osata ottaa kunnon kuvia, eikä vain mitään tusinaturistikuvia. Eihän se tietenkään pelkästään laitteista ole kiinni, minkälaisia otoksia syntyy, kyllähän se korvien välistä lähtee kuitenkin. Mutta vähitellen aloin ajatella, että haluaisin oikeasti kehittyä ja oppia ymmärtämään, mistä valokuvaamisessa oikein todella on kyse. Siispä askelia eteenpäin.

En uskaltautunut vielä järjestelmäkameroiden maailmaan seuraavallakaan kerralla, vaan ajattelin ottaa vähän järeämmäksi harjoituskameraksi Canonin PowerShot SX20IS:n, joka on ns. super-zoom pokkari ja monilta toiminnoiltaan kuten järkkäri - objektiivia vain ei voi vaihtaa. Tällä kameralla aloin vähitellen hahmottaa asioita hieman uudella tavalla, aloin esimerkiksi päästä makrokuvauksen makuun. Tuolla laitteella kun pääsee ihan kukankylkeen kiinni, mikä järkkärimaailmassa vaatii kalliin makro-objektiivin. Keikkakuvauksen makuunkin pääsin, joskin siinä kohtaa alkoi huomata, että kameran suorituskyvyn rajat tulivat vastaan. ISO3200-asetuksella sai kohtalaisia kuvia hämärässäkin, mutta kohinaa oli ihan yli oman tarpeen. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kelpo kamera, josta en ole vieläkään luopumassa. Tällä viikolla juuri nappasin tämän kameran mukaan Finlandia-talolle Joe Bonamassan bluesrock-keikalle, kun siellä ei kai olisi saanut järkkärillä kuvatakaan. Joten minä nappasin mukaan järkkärimäisen pokkarin ja kuvailin eturivin tietämiltä hieman rakeisia keikkakuvia, tähän malliin:

Mutta nälkä kasvaa syödessä. Kävin syksyllä parilla valokuvauskurssilla Turun Työväenopistossa ja aloin siellä vasta päästä vähän jyvälle valotuksen ja muiden kommervenkkien saloista. Kurssit kuvasin vielä PowerShotilla, mutta sitten...

Marraskuussa ostin itselleni uuden auton. (Siitä muuten lisää vielä joskus, se vasta onkin materialismiblogimerkintäaihe!) Mikä ei sinänsä liity mitenkään kameroihin, mutta koska ostin auton Veholta, satuin hyötymään mukavasti Stockmannin kantistarjouksesta, jossa autonostajille annettiin aika kivankokoinen lahjakortti Stockmannille. Ja mitäs minä sitten tein, kun hyppysissä poltteli joltinenkin summa muka ylimääräistä rahaa? No juoksin tietenkin heti hakemaan itselleni tarjouksessa olevan järkkärikameran. Heh.

Mukaan tarttui Canon 600D, joka on päivitetty malli Canonin 550D-mallista. 600D:ssä on kääntyvä näyttö, josta pidän. Sellainen oli myös SX20IS:ssä, joten olen tottunut käyttämään sitä. Paketin mukana tuli luonnollisesti peruskittiputki (EF-S 18-55mm, 1:3.5-5.6), kameralaukku ja kuvausopas. Ja eihän kittiputkella kauan pärjännyt... Piti saada lisää valovoimaa ja lisää vaikka mitä. Heh. Kuvaajatutun suosituksesta otin ensimmäiseksi ostoslistalle 50mm kiinteäpolttovälisen objektiivin, jonka sitten kävinkin ostamassa Tukholman Rajala-Kamerasta. Yllättäen linssi oli siellä merkittävästi edullisempi kuin Turun liikkeissä, joten kyllä kannatti lennellä länsinaapuriin. Ja ah, mitä kuvia sillä saa.


Kaiken tämän jaarittelun jälkeen tuleekin sitten vasta eteen se syy, miksi aloin kirjoittaa tästä aiheesta juuri tänään. Maksoin nimittäin juuri, palkkapäivän kunniaksi ("tili tuli, tili meni"), kuvaajaystävälleni Sami Saarelalle loput häneltä ostamastani Sigman putkesta. Ai että. Sami oli niin ystävällinen, että antoi putken minulle "leasing-sopimuksella" koekäyttöön tuossa loppiaisenkorvilla ja kyllähän minun se sitten piti saada. On vähän taas jotain muuta.

Tuossa vasemmalla Tukholman-ostos, oikealla Sigma 17-70mm 1:2.8-4.5 lisähärpäkkeineen. Ostin sieltä valokuvamessuilta tuon polarisaatiofiltterinkin (tuo etualan tumma kiekko, siis). Jos nyt vain paranisi näistä kaikista himskutan taudeista, että pääsisi Ruissalon rantaan kokeilemaan, mitä moinen lätyskä tekee meren kuvaamiselle.

Tämän Sigman putken kanssa minulla on vielä vähän opettelemista. Tai no, kaiken kanssahan minulla on vielä vaikka miten paljon opettelemista, mutta tämä on kyllä nyt sellainen harrastus, jossa aion oikeasti pyrkiä kehittymään. Pitää kuvata ihan hirmuisia määriä, käydä katsomassa muiden valokuvia (minulla on muutamia hyviä ystäviä, jotka ovat tolkuttoman lahjakkaita kuvaajia, heidän kuvistaankin oppii paljon) ja ehkäpä taas syksyllä yritän päästä jollekin valokuvauskurssille. Minä kun olen sellainen tapaus, että minun on oikeasti ymmärrettävä mitä teen, ennen kuin opin asian kunnolla. Mutta on tämä vaan niin tolkuttoman kivaa.

Saatatte joutua lukemaan näitä koohkauksia joskus toistekin. Ostoslistalla on niin objektiiveja, kunnon kameralaukku kuin muitakin lisävarusteita. Mitenkäs olikaan tuon minun lottoamiseni laita...

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Wibbly wobbly, timey wimey

Hei, olen Tytti ja kellohullu.

En tosin käytä edes rannekelloa, mutta mielestäni kotona ei voi koskaan olla liikaa ajannäyttäjiä. Keittiössä nyt selviää vielä jollakin lailla, kun ajan näkee mikron kellosta ja yhden oviaukon yllä olevasta seinäkellosta, mutta jos olohuoneessa ei satu joko istumaan läppärin ääressä (sellaistakin voi tapahtua, ihan tosi!) tai sohvalta ei näe digiboksin kelloa (koska se on päällä, eli jokseenkin aina), onkin ihan hukassa. Aina pitää olla näköpiirissä kello! Voisin hyvin hankkia seinäkellon vielä ainakin vessaan, makuuhuoneeseen ja vierashuoneeseenkin. Vanhan kodin seinäkello sijoitti itsensä alakertaan, koska se ei mielestäni sovi nykyiseen olohuoneeseen, minkä lisäksi se on liian pieni.

Liian pieni seinäkello on pelkästään masentava. Suurin osa liikkeissä myytävistä kelloista on liian pieniä. Se mikä saattaa näyttää vielä kaupan hyllyllä isolta (40-50 cm), kutistuu välittömästi seinällä ja on pelkästään blaah.

Tänään uhmasimme Kodin Ykkösen Yllätyspäivien ruuhkaa, joka voitti hulluudessaan Stockan Hullut Päivätkin. Jonotimme ensin pienen ikuisuuden yläkerran palvelutiskille ja toisen suuremman ikuisuuden ostosten kanssa alakerran kassalle. Ja kaikki tämä vaiva vain yhden 40% alekupongin takia. Vaan lopputuloksena oli jotain ajattoman ajallista ja ihanan isoa:


Tämä Karlssonin 90-senttinen ihanuus täyttää minunkin ajanjanoni vähäksi aikaa, eikä taatusti pyytele anteeksi olemassaoloaan. Tick tock goes the clock...

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kahvia ja kimallusta

Vapaapäivänä pitää yleensä ehtiä hoidella asioita ja olihan niitä kertynyt tällekin päivälle. Tällä kertaa tosin kaikenmoista miellyttävää itsensä hemmottelua ja suorastaan shoppailuakin tuli harrastettua.

Aamu alkoi kynsihuollolla, joka - niin turhamaiselta kuin se kuulostaakin - on loppujen lopuksi ainoa naisellinen hömpäkkeeni ja rahanreikä kaunistautumisen saralla. Ranskalainen manikyyri vaihtui tällä kertaa hetken mielijohteesta kimallukseen hiirenkorvien keväisissä sävyissä. Jos ei kevät tule Turkuun, niin tulkoon edes kynsiini! Kynsistäni pitää huolen Noora Hoitola Hohteessa, Betaniankadulla. Viilauksen, geelauksen ja mukavan jutustelun lopputulos on tässä:


Voin muuten lämpimästi suositella geelikynsiä kaikille asiakaspalvelutyötä tekeville ja kynsienpureskelijoille - minäkin entinen kynsienjyrsijä olen päässyt pahasta tavastani eroon (eikä näihin mitkään hampaat pystyisikään) ja tunnen itseni siistiksi ja huolitelluksi töissä, jossa ei juuri muulla voi koreilla kuin käsillään.

Seuraavaksi suuntasin Stockalle, josta sain vihdoin haettua jo edellisviikolla tilatut uudet farkkuni. Bonukset superhyvästä palvelusta naisten pukautumisen osastolla sekä sopivan mallin etsimisvaiheessa että sen jälkeen! Kun en vatsatautisena päässyt hakemaan housuja ilmoitetussa ajassa, suostivat erittäin ystävällisesti pitämään niitä varauksessa vielä muutaman lisäpäivän. Tätä ahteriahan ei mihinkään leviksiin tungeta, joten ainoat asialliset farkut löytyivät Gerry Weberin (jonkun mielestä ehkä täti-) mallistosta, mutta kokemukseni perusteella laatu on aivan huippua ja istuvuus ainakin minulle aivan passeli (eikä tätimäinen!).



Shoppailun rasituksia paikkailin erinomaisen shoppailuseuralaisen (eli äitini) kanssa nuuskuttelemalla ensin Clean-sarjan hajuvesiä, jotka ovat ihastuttavan raikkaita ja keveitä. Vai mitä sanotte vaikkapa puhtaan pyykin tuoksuisesta hajuvedestä? Tällaista voisi vaikka ostaa.


Kahvilatestissä oli Wiklundin uudehko alakertakahvila Wine & Deli. Siellä voi nauttia tyylikkään ja raikkaan vaalealla sisustetussa modernissa kahvilassa pientä suolaista, lasin viiniä tai kupin kahvia herkullisen pikkumakean kera. Koska ajatuksena oli todella saada mahdollisimman paljon irti yhdestä käynnistä, sorruin jopa kahteen herkkupalaan cappuccinon kanssa, macarontikkuun ja passionhedelmämousseen. Kuvauksellisista syistä äitee otti toisenvärisen macarontikun, en mä ihan noita kaikkia yksin syönyt (vaikka mieli olisi kyllä tehnytkin). Oli kyllä vaikeaa valita herkkunsa, ihanan näköisiä pieniä leivoksia ja mousseja oli vitriini pullollaan, olipa myös suklaaseen kastettuja mansikoita ja vaahtokarkkeja! Tänne täytyy vielä palata...




Kaikissa macaron-leivoksissa oli erimakuinen täyte. Rakenne oli ihastuttava yhdistelmä marenkisuutta ja mantelisuutta. Näitähän täytyy kokeilla tehdä itse! Passionhedelmämousse oli myös herkullista - hedelmä maistui voimakkaasti ja annos oli raikas, ei ollenkaan raskas tai liian makea. Cappuccino oli erittäin hyvää ja kunnolla kuumaa, tavallinen kahvi (Pauligin Mundo) kuulemma myös erinomaista. Kiitos Wiklund, juuri tällaista tyylikästä paikkaa ja ihania pikkuherkkuja olenkin kaivannut!