Elämää etsimen läpi

Kärvistelen kotona sairaslomalla aivan käsittämättömässä kuumetaudissa, mutta hetkellisesti kaikki mahdolliset lääkkeet, joita olen nappaillut, ovat auttaneet ja kykenen istumaan pystyasennossa hetken. Oujee. Pienistä asioista sitä voi olla iloinen. Joskin vielä iloisempi olisin, jos ei enää tarvitsisi sairastaa, onhan tätä jo riittänyt.

Mutta koska on taas jo monta päivää tehnyt mieli kirjoittaa jotain, nyt ajattelin istahtaa vouhkaamaan hetkeksi kamerajutuista.

Olen aina valokuvannut. Ensimmäinen kamerani oli vanha Konica, jonka sain talonmies-isoisältäni (silloin kun talkkareita vielä oli, hän oli sellainen Lahdessa). Hän oli muistaakseni löytänyt kameran jostain roskiksesta ja toimitti sen sitten minulle. En minä sitä oikein osannut käyttää, olin ala-asteikäinen, mutta nyt olen kyllä miettinyt, että se pitäisi löytää jostain. Ei se mikään järjestelmäkamera ollut, mutta oli siinä jotain säätöjä ja sai sillä kuvattua hevosia. Niitä minä pääasiassa kuvasin koko lapsuuteni ja teinivuoteni. Se tavallinen tarina, siis.

Yläkoulun seiskaluokkalaisena voitin piirustuskilpailussa toisen Konicani, se oli sellainen oikein muovikuorinen pokkari, joka palveli minua pitkään ja hartaasti, jopa vaihtarivuoteni ajan. Käsittämätön laite. Ei mitään järin suuria säätömahdollisuuksia, simppeli kuin mikä. Mutta niin minä vain kuvasin sillä (hevosia ja toisaalta esimerkiksi Yellowstonen maisemia) monen monta vuotta, kunnes siirryin Canon-kuvaajaksi.

Ensimmäinen Canon-kamerani oli kummisetäni vanha, lievästi sanottuna erikoisenmallinen Canon Epica Caption. Tuollainen:

Merkillinen tötterö, jota puolet ihmisistä luuli videokameraksi. Kuvasin tällä muistaakseni ensimmäiset otokseni aivan ihkaensimmäisessä Tall Ships Race -tapahtumassa Turussa, olikohan se sitten vuosi 1996. Tämän kameran erikoisuus oli mahdollisuus lisätä kuviin kuvatekstejä (uu!), kuten joku "Happy Birthday" tai jotain muuta yhtä hyödyllistä. Olisikohan valinnanvaraa ollut neljän tai viiden "captionin" verran. En muista käyttäneeni mahdollisuutta koskaan, mutta kameran toimintaan olin erittäin tyytyväinen monen vuoden ajan.

Tarkalleen ottaen taisin kuvata tällä kameralla siihen asti, että vuoden 2006 jouluna ostin ensimmäisen digipokkarini, Canon PowerShot A540:n. (Jonka muuten myin juuri viime viikolla Huuto.netissä, sain siitä peräti 26e. Oujea.)

Näppärä pikku kamera, täytyy sanoa. Kuvasin tällä mm. vuoden 2007 kesäreissun Lontooseen ja Walesiin. Ihan olin tyytyväinen tuloksiin. Mutta vähitellen alkoi hiipiä mieleen ajatus siitä, että josko olisikin mukava viedä tätä harrastusta vähän pidemmälle. Aloin tuumia, että kyllähän sitä sentään pitäisi osata ottaa kunnon kuvia, eikä vain mitään tusinaturistikuvia. Eihän se tietenkään pelkästään laitteista ole kiinni, minkälaisia otoksia syntyy, kyllähän se korvien välistä lähtee kuitenkin. Mutta vähitellen aloin ajatella, että haluaisin oikeasti kehittyä ja oppia ymmärtämään, mistä valokuvaamisessa oikein todella on kyse. Siispä askelia eteenpäin.

En uskaltautunut vielä järjestelmäkameroiden maailmaan seuraavallakaan kerralla, vaan ajattelin ottaa vähän järeämmäksi harjoituskameraksi Canonin PowerShot SX20IS:n, joka on ns. super-zoom pokkari ja monilta toiminnoiltaan kuten järkkäri - objektiivia vain ei voi vaihtaa. Tällä kameralla aloin vähitellen hahmottaa asioita hieman uudella tavalla, aloin esimerkiksi päästä makrokuvauksen makuun. Tuolla laitteella kun pääsee ihan kukankylkeen kiinni, mikä järkkärimaailmassa vaatii kalliin makro-objektiivin. Keikkakuvauksen makuunkin pääsin, joskin siinä kohtaa alkoi huomata, että kameran suorituskyvyn rajat tulivat vastaan. ISO3200-asetuksella sai kohtalaisia kuvia hämärässäkin, mutta kohinaa oli ihan yli oman tarpeen. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kelpo kamera, josta en ole vieläkään luopumassa. Tällä viikolla juuri nappasin tämän kameran mukaan Finlandia-talolle Joe Bonamassan bluesrock-keikalle, kun siellä ei kai olisi saanut järkkärillä kuvatakaan. Joten minä nappasin mukaan järkkärimäisen pokkarin ja kuvailin eturivin tietämiltä hieman rakeisia keikkakuvia, tähän malliin:

Mutta nälkä kasvaa syödessä. Kävin syksyllä parilla valokuvauskurssilla Turun Työväenopistossa ja aloin siellä vasta päästä vähän jyvälle valotuksen ja muiden kommervenkkien saloista. Kurssit kuvasin vielä PowerShotilla, mutta sitten...

Marraskuussa ostin itselleni uuden auton. (Siitä muuten lisää vielä joskus, se vasta onkin materialismiblogimerkintäaihe!) Mikä ei sinänsä liity mitenkään kameroihin, mutta koska ostin auton Veholta, satuin hyötymään mukavasti Stockmannin kantistarjouksesta, jossa autonostajille annettiin aika kivankokoinen lahjakortti Stockmannille. Ja mitäs minä sitten tein, kun hyppysissä poltteli joltinenkin summa muka ylimääräistä rahaa? No juoksin tietenkin heti hakemaan itselleni tarjouksessa olevan järkkärikameran. Heh.

Mukaan tarttui Canon 600D, joka on päivitetty malli Canonin 550D-mallista. 600D:ssä on kääntyvä näyttö, josta pidän. Sellainen oli myös SX20IS:ssä, joten olen tottunut käyttämään sitä. Paketin mukana tuli luonnollisesti peruskittiputki (EF-S 18-55mm, 1:3.5-5.6), kameralaukku ja kuvausopas. Ja eihän kittiputkella kauan pärjännyt... Piti saada lisää valovoimaa ja lisää vaikka mitä. Heh. Kuvaajatutun suosituksesta otin ensimmäiseksi ostoslistalle 50mm kiinteäpolttovälisen objektiivin, jonka sitten kävinkin ostamassa Tukholman Rajala-Kamerasta. Yllättäen linssi oli siellä merkittävästi edullisempi kuin Turun liikkeissä, joten kyllä kannatti lennellä länsinaapuriin. Ja ah, mitä kuvia sillä saa.

Kaiken tämän jaarittelun jälkeen tuleekin sitten vasta eteen se syy, miksi aloin kirjoittaa tästä aiheesta juuri tänään. Maksoin nimittäin juuri, palkkapäivän kunniaksi ("tili tuli, tili meni"), kuvaajaystävälleni Sami Saarelalle loput häneltä ostamastani Sigman putkesta. Ai että. Sami oli niin ystävällinen, että antoi putken minulle "leasing-sopimuksella" koekäyttöön tuossa loppiaisenkorvilla ja kyllähän minun se sitten piti saada. On vähän taas jotain muuta.

Tuossa vasemmalla Tukholman-ostos, oikealla Sigma 17-70mm 1:2.8-4.5 lisähärpäkkeineen. Ostin sieltä valokuvamessuilta tuon polarisaatiofiltterinkin (tuo etualan tumma kiekko, siis). Jos nyt vain paranisi näistä kaikista himskutan taudeista, että pääsisi Ruissalon rantaan kokeilemaan, mitä moinen lätyskä tekee meren kuvaamiselle.

Tämän Sigman putken kanssa minulla on vielä vähän opettelemista. Tai no, kaiken kanssahan minulla on vielä vaikka miten paljon opettelemista, mutta tämä on kyllä nyt sellainen harrastus, jossa aion oikeasti pyrkiä kehittymään. Pitää kuvata ihan hirmuisia määriä, käydä katsomassa muiden valokuvia (minulla on muutamia hyviä ystäviä, jotka ovat tolkuttoman lahjakkaita kuvaajia, heidän kuvistaankin oppii paljon) ja ehkäpä taas syksyllä yritän päästä jollekin valokuvauskurssille. Minä kun olen sellainen tapaus, että minun on oikeasti ymmärrettävä mitä teen, ennen kuin opin asian kunnolla. Mutta on tämä vaan niin tolkuttoman kivaa.

Saatatte joutua lukemaan näitä koohkauksia joskus toistekin. Ostoslistalla on niin objektiiveja, kunnon kameralaukku kuin muitakin lisävarusteita. Mitenkäs olikaan tuon minun lottoamiseni laita...